Westie tuli taloon (talvella 2009)

Hei vaan hei, minä olen Tuikku - 18-viikkoinen hurmaava westie-neiti. Muutin uuteen kotiini jouluksi, koska joulunajassa on taikaa ja olen kuulemma melkoinen taikuri minäkin!

Uudet ihmiseni sopeutuivat minuun mukavasti. Minä rakastan heitä kaikkia niiiin paljon ja he rakastavat minua vielä paljon enemmän. Oli meillä aluksi myös pieniä ongelmia, mutta olemme löytäneet toisemme ongelmienkin osalta vähitellen.

Heti aluksi valitsin erään alakerran huoneista vessakseni, koska sen rauhallinen sijainti oli minusta niin mukava. Koska ihmiseni kävivät viereisessä komerossa tarpeillaan, niin minusta oli luontevaa että haisimme vierekkäin, ihminen ja hänen paras ystävänsä, MINÄ. Ihmiset ovat kuitenkin keksineet sääntöjä, mitä sitten pakottavat meidät viattomat luontokappaleet noudattamaan. Yritin kaikin tavoin vastustaa heidän järjettömyyttään - halusivat viedä pienen koiransa ulos tarpeilleen, uskomattoman typerää!

Aluksi en ollut ymmärtävinäni heidän vihjeitään, lopuksi olisin voinut vaikka suuttua heille, mutta minkäs teit. Pitivät ulkona pakkasessa useita minuutteja jotta olisin tehnyt tarpeeni, mutta terrierin sitkeys palkittiin - äkkiä sisävessaan. Sain makeen rotsinkin koirien vaatekaupasta, jotta tarkenisin ulkoilla paremmin. Karvahupulla varustettu pinkki takki olisi sopinut paremmin talon kissalle kuin minulle, mutta minkäs teit, koiran tarvitsee olla ymmärtävinään ihmistään! Oman koiraäitini antamia viisauksia pentulaatikko -ajaltani.

Nykyään osaan jo. Jos olen kovin kiireinen, enkä halua rallatella ulkona, teen pienemmän asian ylärappusille, siihen ihan ulko-oven viereen. Isomman asiani käyn tekemässä sitten jo pidemmällä. Alarappuselta on useita senttejä matkaa ennen kun pyllistän. Valittavat mokomat vieläkin, vaikka olen jo melkein sisäsiisti!

Meillä asuu eläimiäkin, minun ja ihmisteni kanssa. Kun emäntäni huutaa että: ”Koirat heti tarhaan” ärhentelen niiden jaloissa ja komennan niitä: ”Kuulitteko koirat, heti tarhaan!”

Kissastaminen on muodostunut ihan lempiharrastuksekseni. Kaksi kissaamme saa ihan mukavasti liikuntaa, kun jahtaan niitä. Tosin nyt kun hampaani vaihtuvat, ne eivät jaksa aina edes olla yrittävinään karkuun, laiskiaiset.

Hiirestäminen onkin sitten jo ihan käypä vaihtoehto ammatinvalinnaksi. Olen siinäkin ihan lyömätön lyyli. Itse pyydystettyjä saaliita on jo kertynyt useita. Olen myös nauttinut useita makoisia aterioita kissojen kattamasta pöydästä. Emäntäni syöttää minulle jostain syystä matolääkettä lähes jatkuvasti, en oikein ymmärrä miksi? Puhelee hiiristä ja miksaa lääkettä, ja taas eri merkistä lääkettä, merkillistä.

Paras kaverini on Leonberginkoira. Se on jo vanha, mutta se elää vielä! Me ymmärretään toisiamme hyvin, iso poika ja pieni tyttö. Olen varma, että hän puolustaisi minua vaikka pihaamme tulisi leijona, siksi uskallan haukkua esim. kaivinkoneelle, roska-autolle jne. Hirmu usein tulee haukuttua ihan vaan varmuuden vuoksi, ettei kukaan tai mikään hyökkää, se on hyvin tärkeä tehtävä.

Meillä on myös kaksi ”harrastuskoiraa” emäntäni perinteiden vuoksi. Ne toimivat minun viihdykkeinäni kun minulla ei ole parempaakaan tekemistä. Pääsen kätevästi aidan silmukoiden välistä niiden tarhaan. Siellä sitten istuskelen usein porukoissa ja haaveilen isoista asioista. Välillä viihdytän itseäni juoksentelemalla heidän kanssaan ympäri tarhaa kieli poskella, älytöntä, mutta ah niin koiramaista. On kiva leikkiä joskus koiraa…

Nyt toivotan kaikille tutuille ja tuntemattomille ihanaa kevään ja kesän odotusta. Leonbergini, joka on siis nähnyt jo ainakin sata kesää, on mainostanut sitä vuodenaikaa ihan mahdottomasti. Uintia, nurmikoita, kuumaa ilmaa, aamuntuoksua sateen jälkeen ja vaikka mitä, mistä minä en vielä osaa edes haaveilla.

Jännää aikaa odotellessa,Tuikku

©2019 Kennel Kubicon